fbpx

Organisaatioiden yhteiskuntavastuu on paljon pinnalla. Kenties selkeimmin trendi näkyy siinä, miten organisaatiot ovat alkaneet enenevässä määrin raportoida ja viestiä yhteiskuntavastuustaan (mikä tietysti samalla edellyttää konkreettisia tekoja yhteiskuntavastuun kantamiseksi).

Erityisesti vuosittaisten yritysvastuuraporttien tuottamisesta on tullut tavanomainen osa ainakin isompien yritysten toimintaa. Yritysvastuuraportit ovat usein vaikuttavaa luettavaa, jopa kokonaisia kirjasia siitä, miten yritys on vuoden aikana kantanut yhteiskuntavastuutaan.

Kaikesta ilmeisestä panostuksesta huolimatta minua häiritsee kuitenkin näissä yritysvastuuraporteissa lähes säännönmukaisesti eräs seikka, jonka huomioiminen olisi nähdäkseni erittäin tärkeää ja jonka huomioiminen parantaisi sekä yritysvastuuraportteja itsessään että lopulta myös koko yhteiskuntavastuun kantamisen jaloa työtä. Siis mistä on kysymys?

Ennen kuin menen kuitenkaan siihen, mitä ajan takaa, niin hyppään aikakoneessa vuoteen 2011. Kiireisimmät voivat nyt tietysti kelata tämän tekstin loppuun. Suosittelen silti jatkamaan lukemista seuraavasta kappaleesta, sillä se auttaa ymmärtämään johtopäätöksiäni.

Jukan kanssa Rawls-kirjaa tekemään

Muistan istuneeni joskus vuonna 2011, muistini mukaan syksyllä, siihen aikaan liiketaloustieteen filosofian ma. professorina Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa toimineen hyvän ystäväni Jukka Mäkisen kanssa Helsingin keskustassa oluen äärellä, kun saimme idean kirjan tekemisestä.

Olimme molemmat olleet vihkiytyneitä 1900-luvun jälkipuoliskon kenties merkittävimpänä yhteiskuntafilosofina pidetyn amerikkalaisen John Rawlsin (1921–2002) teorioihin. Tämä filosofian jättiläinen oli varsinkin myöhäisemmän (mutta hyvin merkittävän) ajattelunsa kehityksen myötä mennyt kuitenkin Suomessa monelta ohitse, mitä harmittelimme.

Lähinnä Rawls oli Suomessa tullut tunnetuksi vuonna 1971 julkaisemastaan Oikeudenmukaisuusteoriasta, jossa hän hahmotteli modernin oikeudenmukaisuusajattelun keskeisiä suuntaviivoja. Oikeudenmukaisuusteoria oli käännetty suomeksi vuonna 1988, mutta muutoin tilanne Rawls-suomennosten osalta oli varsin niukka (Kansojen oikeus julkaistiin käännöksenä vuonna 2007).

Vielä merkittävämpää oli, että hyviä johdatuksia Rawlsin ajattelun koko kaareen ei oltu suomeksi kirjoitettu ollenkaan – tämän aukon päätimme tuolloin korjata. Toivoimme, että suomenkielisen Rawls-kirjallisuuden kehittämisen myötä viime kädessä yhteiskunnallinen keskustelu Rawlsin ajattelusta ja siitä ammentaminen lähtisivät Suomessa uuteen lentoon.

Seurasimme suunnitelmaamme ja lopputuloksena Gaudeamus julkaisi toimittamamme kirjan John Rawlsin filosofia: Oikeudenmukaisuus moniarvoisessa yhteiskunnassa pitkän taipaleen jälkeen alkuvuonna 2013. Siitä en ole ihan varma, kuinka paljon suomalainen Rawls-keskustelu on kirjan myötä piristynyt, mutta ilokseni huomaan Rawlsin kuten myös kirjankin aika ajoin nousevan esille monissa eri yhteyksissä.

Kirja tuli siis julkaistuksi. Erityisen kiinnostavaa tämän blogitekstin kannalta on se, miten Jukalle mielenkiinto Rawlsiin kumpusi keskeisesti hänen työstään organisaatioiden yhteiskuntavastuun äärellä. Itselleni aikanaan Rawls taas oli kiinnostava pikemmin aatehistoriallisessa hengessä.

Vasta myöhemmin olen syvemmin alkanut pohtia tämän ajattelun jättiläisen merkitystä yhteiskuntavastuun kannalta. Ja mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä selkeämmin näen seikan painoarvon.

Mitä siis Rawls voisi tarkoittaa yhteiskuntavastuun suhteen?

Rawls ja yhteiskuntavastuu

Kuten lukija varmasti tässä vaiheessa jo arvaa, kumpuaa sanomani yhteiskuntavastuun kehittämisestä keskeisesti Rawlsin ajattelusta.

Rawlsin varsinkin myöhäisemmän teoretisoinnin ytimessä on ajatus siitä, että modernissa maailmassa oikeudenmukaisuus on määriteltävä monien eri maailmankatsomusten yhteispelinä. Muutoin päädytään tyrannian tuhoisalle tielle.

Erityisesti nostaisin tässä suhteessa esille Rawlsin ajatuksen siitä, miten meidän tulisi keskeisesti yhteiskunnallisessa keskustelussa hylätä rationaalishenkinen järkeily siitä, mikä on oikein, ja painottaa enemmänkin kohtuullisuutta – kohtuullisuutta siinä mielessä, ettei yksikään maailmankatsomus olisi yhteiskunnallisissa vaatimuksissaan kohtuuton muita kohtaan ja pyrkisi polkemaan niitä.

Tässä mielessä oikeudenmukaisuusajattelua voisi verrata politiikkaan, jossa asioista voidaan hyvin syin olla tiettyä ja toisten kanssa eriävää mieltä mutta jossa kuitenkin päivän päätteeksi pyritään löytämään kaikille hyväksyttävissä olevia kompromisseja. Tai tämä on ainakin se ideaali, jolle liberaalidemokraattinen politiikka perustuu.

Miten sitten organisaatioiden yhteiskuntavastuu näyttäytyy tästä näkökulmasta katsottuna?

Haaste on juuri liiallisessa rationaalisuudessa. Jos otetaan vaikkapa tyypillinen yritysvastuuraportti, niin siinä usein määritellään, että nämä ovat organisaatiomme arvot ja näin olemme niitä toteuttaneet. Tyypillisesti myös sidosryhmiä asiakkaista sijoittajiin, viranomaisiin ja kansalaisjärjestöihin asti on kuultu ja nämä näkemykset on pyritty ottamaan huomioon, mikä on jo parempi. Mutta.

Kuitenkaan alun alkaen yrityksen arvoja – sitä maailmankuvaa, jota yritys yhteiskunnassa edustaa – ei ole määritelty dialogissa, yhteispelinä, muiden tahojen kanssa. Pikemmin muut tahot ovat voineet kyllä kommentoida ja osallistua jollakin varsin yleisluontoisella tasolla tähän työhön ja kaikki tämä on hyvin rationaalista, hyvin järkevää. Mutta onko tämä kohtuullista?

Todettakoon samalla, että yritykset eivät (välttämättä) itsessään ole demokratioita, mutta osana yhteiskuntaa ja toteuttaessaan aitoa yhteiskuntavastuuta, niiden on toimittava varsin demokraattisesti, joten ajatus kohtuullisuudesta on yhä olennainen. Jos siis yritys haluaa olla vastuullinen yhteiskunnalle, on sen luontaisesti kuultava, mitä tämä ympäröivä yhteiskunta haluaa. Oltava Rawlsin tarkoittamassa mielessä kohtuullinen.

Lakmustestin siitä, onko yhteiskuntavastuutyössä sovellettu kohtuullisuuden ajatusta, voi nähdäkseni esittää kysymällä, miten vaikkapa yritysvastuuraportin ajatukset suhteutuvat niihin tahoihin, jotka edustavat ilmeisellä tavalla täysin toisenlaisia näkemyksiä. Onko näitä seikkoja ylipäänsä huomioitu avoimesti?

Pohditaanko esimerkiksi rengasvalmistajan yritysvastuuraportissa, miten voimakkaita ekologisia ja kulutuksenvastaisia kantoja edustavat tahot suhtautuisivat tähän raporttiin ja tehtyyn vastuullisuustyöhön?

Yhteiskuntavastuu ja kohtuus

Edellä sanottu ei tietenkään käytännössä tarkoita sitä, että rengasvalmistajan tulisi olla samaa mieltä ihmisten kanssa, joiden mielestä maailmassa ei pitäisi olla enää yhtään uutta rengasta (kärjistän tässä tahallisesti).

Mutta jos rengasvalmistaja aikoo aidosti olla yhteiskuntavastuullinen ja yhteiskunnallisessa oikeudenmukaisuudessa otamme vakavasti Rawlsin ajatuksen siitä, että tämä tulee määritellä eri maailmankatsomusten yhteispelinä ja kohtuullisesti, niin jotenkin edellä mainitut asiat tulisi ottaa huomioon. Miten siis käytännössä?

Tapoja on useita. Selvää on joka tapauksessa, että erilaisten kantojen tulisi näkyä prosessin ytimessä eikä ainoastaan jonkinlaisena lisäyksenä, vaikkapa taulukkona siitä, mitä sidosryhmät haluavat. Siis ihan prosessin alussa ja ytimessä, kun mietitään ja suunnitellaan sitä, mitä tavoitellaan.

Käytännössä seuraisin tässä samaa polkua kuin mitä palvelumuotoilu on kulkenut viime vuosina. Ensimmäisen tason kehitysaskel on se, että organisaatiossa, vaikkapa yritysvastuuraporttia laadittaessa, otetaan alusta pitäen huomioon se, mitä sidosryhmät oletetusti ajattelevat. Koetetaan sovittaa omat näkemykset muiden näkemyksiin kohtuullisia kompromisseja etsien. Tämä on jo paljon.

Seuraava taso, samaa palvelumuotoilun kehityksen kaavaa seuraten, olisi ottaa nämä sidosryhmät mukaan yhteiskuntavastuun määrittelyyn. Siis järjestää vaikkapa yhteisiä suunnittelu- ja keskustelutilaisuuksia. Ei siis vain haastatella, vaan käydä yhteistä dialogia, jossa esitetään perusteluja ja haetaan kompromisseja.

Lopulta parasta olisi, jos vastuullisuuden sidosryhmät voisivat kokonaisvaltaisesti ja jatkuvasti vaikuttaa siihen, miten organisaatio toimii. Esimerkiksi jyrkkien ekologisten kantojen edustajien kutsuminen mukaan jatkuvaan rengasvalmistajan yhteiskuntavastuuprosessiin… Siinäpä olisi vasta idea. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta olisiko se?

Ainakin omat kokemukseni Bioetiikan instituutin työstä eettisesti voimakkaasti latautuneiden kansalaisraatien järjestämisestä ovat olleet hyvin positiivisia. Kun ihmisille antaa mahdollisuuden tulla aidosti kuulluiksi, he myös vastaavat huutoon. Kasvokkaisella keskustelulla on maaginen voima tuoda eri tahoja näkemyksissään lähemmäksi toisiaan.

Miksi?

Jos kuvittelemme rengasvalmistajaa, joka niittäisi mainetta sillä, että tämän yhteiskuntavastuullisuutta määrittävät jatkuvasti ja keskeisesti (toki kohtuuden nimissä) jopa varsin jyrkkiä ekologisia kantoja edustavat tahot, niin tämäpä vasta olisi tarina.

Ensinnäkin, tämä olisi äärimmäisen uskottavaa yhteiskuntavastuullisuutta. Tämä olisi myös oikein, jos siis oletamme Rawlsin hengessä, että aito yhteiskuntavastuu voi löytyä ainoastaan yhteisen ja kohtuullisuuden leimaaman prosessin kautta.

Lisäksi tällainen prosessi tuottaisi harkitumpia tuloksia, jotka myös luultavasti kestäisivät paljon paremmin aikaa. Ja jos puhumme vaikkapa ekologisuudesta, niin kestävyyden merkitystä tuskin tarvitsee alleviivata.

Pelkästään se, että erilaisia näkemyksiä esittävät tahot joutuisivat prosessissa jatkuvasti perustelemaan näkemyksensä, pakottaisi itse kunkin pohtimaan argumenttejaan syvemmin ja esittämään niitä rakentavammin, siis paremmin muut huomioiden. Tietysti kaiken ytimessä tulisi olla kohtuullisuuden kunnioittaminen.

Eikö olekin niin, että kohtuullinen haastaminen on yleensä vain hyväksi?

Paljon pyydetty?

Tiedän, että edellinen on paljon pyydetty. Mutta se onkin ideaali ja jokainen liikahdus tähän suuntaan on nähdäkseni oikea askel. Rengasvalmistaja ei ole välttämättä vielä lähettämässä kutsuja jyrkkien ekologisten kantojen edustajille jatkuvaan strategiatyöhön, mutta jos vaikkapa näiden tahojen olemassaolo selkeämmin tiedostettaisiin yritysvastuuraporteissa, niin se olisi jo paljon.

Tiedostamisella siis tarkoitan muutakin kuin mainitsemista tai taulukointeja: pikemmin sitä, että eriävät näkemykset otettaisiin syvästi huomioon ja niiden kanssa pyrittäisiin hakemaan kompromisseja kohtuullisessa hengessä. Siis pohdittaisiin ja perusteltaisiin sitä, miten omat linjaukset on sovitettu muihin mahdollisiin näkemyksiin.

Tämä minusta puuttuu organisaatioiden yhteiskuntavastuutyöstä niin kovin usein ja tämä voisi tehdä tästä työstä niin monella tapaa parempaa: uskottavampaa, oikeutetumpaa, harkitumpaa ja kestävämpää.

Siis ei järkevyys vaan kohtuullisuus.

Heikki / EthosWork