fbpx

Filosofi Henry David Thoreau sanoi aikanaan, että onnellisuus on kuin perhonen. Mitä enemmän jahtaat sitä, sitä enemmän se pakenee. Mutta jos kiinnität huomiosi muihin asioihin ympärilläsi, se tulee pehmeästi ja istuu olkapäällesi.

Kirjassaan The Power of Meaning psykologi Emily Esfahani Smith kuvaa koetta, jossa joukko korkeakouluopiskelijoita jaettiin kahteen ryhmään. Toisia ohjeistettiin tavoittelemaan seuraavan kymmenen päivän ajan elämässään merkitystä ja toisia taas onnellisuutta. Mitä seurasi?

Ensimmäisen, merkitystä elämälleen tavoittelevan ryhmän jäsenet tekivät asioita, kuten antoivat anteeksi ystävälle, opiskelivat, pohtivat arvojaan ja kannustivat muita. Toisen, onnellisuutta tavoittelevan ryhmän jäsenet puolestaan nukkuivat myöhään, pelasivat pelejä, tekivät ostoksia ja söivät karkkia.

Mitä tästä opittiin?

Välittömästi kokeen jälkeen onnellisuutta tavoitelleen ryhmän jäsenet raportoivat enemmän myönteisiä tuntemuksia ja vähemmän negatiivisuutta kuin merkitysryhmän jäsenet. Mutta.

Kolmen kuukauden päästä kokeesta tämä onnellisuuspyrähdys ei ollut enää nähtävissä. Sen sijaan merkitystä elämässään tavoitelleen ryhmän jäsenet raportoivat olevansa onnellisempia, kokien olevansa osa jotakin heitä suurempaa.

Thoreun ajatus siitä, kuinka onnellisuus on saavutettavissa pikemmin tavoittelemalla jotakin muuta – merkitystä – tuntuu sopivan kokeen tulokseen hyvin. Itse asiassa vastaavia tuloksia on saatu monista muistakin koeasetelmista. Onkin nähtävissä jopa selkeä tutkimustrendi Esfahani Smithin kaltaisissa tutkijoissa, jotka tekevät kuumeisesti työtä aiheen äärellä.

Miten olla merkitysten äärellä?

On tietysti helppo periaatteessa arvostaa merkityksen tavoittelemista ja sanoa jopa tavoittelevansa merkitystä elämälleen, mutta on kuitenkin paljon vaikeampi toteuttaa tätä käytännössä. Sen sijaan erilaisten oikopolkujen hakeminen onneen on hyvin ymmärrettävää, varsinkin aikana, jolloin onnellisuutta kaupataan kaikissa muodoissa kaiken aikaa.

Merkityksen tavoitteleminen ei ole helppoa, sillä se vie kivun äärelle. Kun tavoittelee jotakin tärkeää, on vaarana myös epäonnistua ja vähintäänkin naarmuja tulee matkan varrella.

Myöskään merkityksen saavuttaminen ei välttämättä tunnukaan lopulta niin miellyttävältä kuin saattaisi luulla. Merkityksen saavuttaminen voi kyllä tuntua syvästi palkitsevalta, mutta ei siis välttämättä miellyttävältä sanan perinteisessä mielessä.

Verta, uurastusta, hikeä ja kyyneliä vuodattanut on todella vuodattanut näitä tavoitteeseensa päästäkseen ja haavat ovat ilmeiset. Toisaalta, kuinka makealta tavoitteeseen pääseminen tuntuukaan näiden uhrausten jälkeen. Se tuntuu jossakin syvemmällä.

Esimerkiksi vuoren päälle helikopterilla hurauttava voi tuntea matkan miellyttävänä, mutta takuulla tämä ei ole palkitseva saavutus. Vuoren päälle vaivalla kavunnut tuntee kaiken sen tuskan selässään, jaloissaan, mielessään – mutta yhtä lailla syvää onnistumisen, tai merkityksellisyyden, tunnetta.

Pois uhriutumisesta

Yksi suurimmista merkityksellisen elämän tavoittelemisen esteistä on uhriutuminen. Se asia, kun maailma on epäreilu ja minkäs teet – enhän minä vain voi(nut) tälle mitään. Tämä ei ole se tie, jolla päästään eteenpäin kohti merkityksiä.

Kirjassaan The Subtle Art of Not Giving a Fuck Mark Manson kertoo aiheeseen liittyen amerikkalaisen filosofin William Jamesin (1842–1910) varhaisvuosien kasvutarinan (s. 90–94).

Jamesilla ei mennyt kovin hyvin, vaikka hän kasvoi vauraassa perheessä. Jo nuoresta alkaen Jamesilla oli vakavia terveysongelmia, kuten osittaista sokeutumista ja ruoansulatusvaivoja, jotka aiheuttivat oksentelua ja pakottivat hänet hyvin erityiselle ruokavaliolle. Hänellä oli kuulo-ongelmia sekä voimakkaita kouristuksia selässä, joiden vuoksi hän ei voinut usein istua tai seistä suorassa.

Huonon terveytensä seurauksena James ei voinut lähteä usein kotoa ja hän innostuikin maalaamisesta. Muut asiat eivät kiinnostaneet, mutta maalaaminen tuntui sopivalta.

James halusikin tulla maalariksi vastoin isänsä toiveita ja hän heittäytyi nuorena maalaamiseen. Se ei kuitenkaan lyönyt läpi – samaan aikaan, kun hänen veljestään taas tuli maailmankuulu kirjailija ja hänen siskonsakin pärjäsi hyvin kirjailijana. Isä pilkkasi Jamesia eikä kannustanut häntä. Lisäksi Jamesin terveysongelmat, jotka olivat olleet lapsuudesta asti vaikeita, yhä pahenivat. Suhde isään samalla huononi ja lopputuloksena aikuisuuden kynnyksellä Jamesilla alkoi olla itsetuhoisia ajatuksia.

Isä hankki kuitenkin suhteillaan Jamesille opiskelupaikan Harvardin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan. James oli hyvä oppimaan, joten tässä oli edes mahdollisuus ilmassa. Kuitenkaan ympäristö ei sopinut hänelle ja eräänä päivänä psykiatrisen osaston kierroksella hän uskoutuikin päiväkirjalleen, että hänellä tuntui olevan enemmän yhteistä osaston potilaiden kuin lääkärien kanssa.

Merkitystä epätoivoisesti elämälleen kaivannut James päätti lopulta pistää kaiken peliin ja lähteä Amazonin viidakkoon tutkimusmatkalle. Kenties matka voisi muuttaa kaiken. Ehkä hän voisi oppia jotakin uutta itsestään.

Matka ei mennyt hyvin.

Heti perille päästyään James sairastui vakavasti ja melkein kuoli yksin viidakossa. Matka loppui siihen, kivut olivat hirveät ja hänen perusterveytensä, joka ei ollut hyvä alkujaankaan, huononi. Matka oli epäonnistuminen, jälleen.

James palasi kotiin ja pohti, että hän oli oikeastaan epäonnistunut kaikessa. Kaikista mahdollisuuksistaan huolimatta hänen elämänsä oli ollut säännönmukaisesti epäonnistumista ja kipua. James masentui syvästi ja harkitsi itsemurhaa.

James sai kuitenkin vielä yhden idean. Hän tekisi itsellään henkisen kokeen.

Hän päätti, että viimeisenä keinonaan pelastaa tilanne hän toimisi elämässään seuraavan vuoden ajan kuin kaikki hänelle tapahtuva olisi sataprosenttisesti hänen omaa aikaansaannostaan, hänen omalla vastuullaan. Näin ei tietenkään ollut oikeasti, mutta hän ajattelisi ja toimisi niin kuin asia olisi näin. Hän ei uhriutuisi, hän olisi täysivaltainen toimija, jolla olisi kyky vaikuttaa ympäristöönsä.

Mitä tapahtui?

Jamesin elämä kääntyi ylösalaisin ja hänestä tulisi yksi aikansa merkittävimmistä filosofeista ja amerikkalaisen psykologian keskeinen uranuurtaja. Myöhemmin James sanoi, että tämä käännekohta oli perusta hänen myöhemmille saavutuksilleen.

Kohti merkitystä

Jamesin tarina tuo esille, mikä haitallinen merkitys uhriutumisella on usein elämillemme. On totta, että elämä ei ole reilua. Elämässä on ikäviä asioita ja niitä voi täydellä syyllä vihata ja niistä voi katkeroitua.

Yhtä lailla voi julistaa vastustavansa keskiviikkoja. Mutta se ei poista sitä seikkaa, että keskiviikko tulee taas ensi viikolla. Se on siellä kuitenkin. Sen vastustaminen ei muuta lopulta mitään. On mentävä eteenpäin.

Jos pääsemme uhriutumisesta, voimme alkaa Jamesin tavoin ajatella raikkaammin, mitä todella haluaisimme tehdä elämissämme. Palatakseni alkuun, suosittelen, että asetamme tavoitteeksemme merkityksellisyyden tavoittelemisen – emme onnellisuutta, tai emme myöskään esimerkiksi menestystä. Niin se vain toimii parhaiten.

Neuvoja organisaatioille

Edellinen neuvo merkityksellisyyden tavoittelemisesta ei päde vain yksilöihin vaan myös organisaatioihin, ja yhtä lailla Jamesin ajatus uhriutumisesta ja sen välttämisestä sopii myös organisaatioille.

Liian usein varsinkin vakiintuneet organisaatiot tuntuvat uhriutuvan. Minkäs teet, kun nykyaikoina X. Ja niin edelleen. Mutta tämä ajattelu on kuin keskiviikkojen vastustaminen, se ei auta eteenpäin. Pikemmin olisi toimittava kuin kaikki olisi omissa käsissä. Kuin mitään rajoitteita ei olisikaan.

Tällöin organisaatiot voisivat myös vapaasti etsiä identiteettiään, paikkaansa maailmassa. Kuten arvata saattaa, suosittelen jälleen merkityksellisyyden asettamista keskiöön. Ei siis esimerkiksi hyvää meininkiä tai menestystä, vaan jotakin syvempää – merkitystä.

Winston Churchill lupasi aikanaan kuuluisasti verta, uurastusta, hikeä ja kyyneliä taistelussa Britannian puolesta. Hän ei luvannut mukavaa menoa. Ja se kannatti.

Heikki / EthosWork