fbpx

Näin sanoi ainakin väitetysti Nelson Mandela. Tässä tiivistyy suuri viisaus oppimisesta ja viime kädessä onnistumisesta, jotka ovatkin tämänkertaisen kirjoitukseni aiheena.

Kirjassaan Not Taught Jim Keenan tuo esille jo vuonna 1988 julkaistun uraauurtavan tutkimuksen, jossa kaksi amerikkalaista tutkijaa Carol Dweck ja Ellen Leggett selvittivät, kuinka ihmiset saavuttavat itselleen asettamiaan päämääriä (s. 128–131).

Havaintojensa perusteella tutkijat luokittelivat päämäärät kahteen luokkaan siihen liittyen, miten ihmiset niitä itselleen asettivat. Tutkijat tekivät jaon suoritus- ja oppimiskeskeisiin päämääriin.

Tutkijoiden tyypittelyn mukaan suorituskeskeisten päämäärien saavuttamista luonnehtii se, että niiden tavoittelussa tärkeää on selkeästi onnistua, erityisesti muiden silmissä tai ulkoisilla mittareilla mitattuna. Tätä ajattelua löytyy runsaasti vaikkapa urheilusta. Juoksukilpailun voittaminen on tästä hyvä esimerkki.

Oppimiskeskeiset päämäärät taas ovat tyyliltään asioita kuten oppia puhumaan uutta kieltä tai olla avoimempi uusille ajatuksille ja ihmisille.

Toisin sanoen suorituskeskeisessä päämäärien tavoittelussa tärkeää on saada vahvistus omalle kyvykkyydelle. Tällöin päämäärien tavoittelu on siis syvimmiltään kuin koe tai haaste, jossa mitataan omaa pystyvyyttä. Tässä on oma kaavansa: onnistuminen ruokkii pystyvyyden tunnetta, joka taas ruokkii onnistumista. Asetetut päämäärät ovat ratkaisevassa asemassa.

Oppimiskeskeisessä päämäärien tavoittelussa puolestaan päämäärät ovat keskeisesti vain väline oman osaamisen kasvattamiseksi. Onnistuminen itsessään ei ole kovin tärkeää, vaan tärkeämpää on kehittyminen.

Kiinnostavasti tutkijat seurasivat, miten erilainen suhtautuminen päämäärien tavoitteluun vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen ja viime kädessä päämäärien saavuttamiseen.

Varsin yksinkertaisten ja helppojen tavoitteiden osalta ero eri ajatusmallien välillä ei ollut merkittävä. Monimutkaisissa ja kaikkineen haastavissa tavoitteissa eroja syntyi kuitenkin selkeästi.

Haastavat tavoitteet tuovat mukanaan merkittäviä vaikeuksia ja riskin epäonnistua. Tällöin suorituskeskeisesti päämääriään tavoittelevat olivat usein selkeästi negatiivisempia ja alkoivat herkästi epäillä itseään. Tämän ajattelun myötä heidän suorituskykynsä romahti.

Suorituskeskeisyydestä tuli negatiivisella tavalla itseään vahvistava kierre. Siinä missä onnistuminen oli luonut itseluottamusta ja antanut voimaa purjeisiin, epäonnistuminen taas vastaavasti murensi itseluottamusta ja voimaa mennä eteenpäin. Syöksykierre oli valmis.

Puolestaan oppimiskeskeisesti päämääriään ajattelevat näkivät haasteet ja riskit, jopa epäonnistumiset, pikemmin mahdollisuuksina oppia. Aivan kuten Mandela.

He eivät syyttäneet muita eivätkä käyttäneet energiaansa vaikeuksiensa selittelyyn. Usein he eivät edes ajatelleet olevansa vaikeuksissa tai epäonnistuneensa. He ajattelivat, että haasteet olivat vain ratkaisemattomia ongelmia, jotka odottivat ratkaisuaan. He tutkiskelivat omaa toimintaansa ja pyrkivät tekemään muutoksia. Kaikista tärkeimmin, he säilyttivät optimistisuutensa, he saattoivat olla jopa suorastaan ylioptimistisia. Heillä oli resilienssiä.

Kuten arvata saattaa, on päämäärien ja ylipäänsä monenlaisten tulosten saavuttamisen kannalta jälkimmäisellä lähestymistavalla suuri etulyöntiasema – vaikka siis oikeastaan lopputulokset eivät edes ole niin tärkeitä tässä ajattelutavassa.

Suomalaista epäonnistumisen uutta taitoa

Oppimiskeskeisestä ajattelutavasta on viime aikoina ollut suomalaisessa organisaatiomaailmassa nähtävissä ainakin kaksi voimakasta esimerkkiä. Ylipäänsä tuntuu, että tämä ajattelu on lyömässä suomalaisissa organisaatioissa parhaillaan voimallisesti läpi.

Kenties tunnetuin sovellus ajatuksesta on Supercellin tapa juhlistaa samppanjalla epäonnistumisiaan – tai siis sitä, mitä he ovat oppineet. Ajatus on hyvin ilmeisesti sama kuin jo alussa Mandelalla. Epäonnistumiset ovat mitä parhaimpia oppimisen mahdollisuuksia, jos ne näkee niin.

Kiinnostavasti sama henki huokuu läpi Supercellin verkkosivujen, esimerkiksi siinä, miten yritys kuvaa omaa historiaansa. Mobiilipelien tekeminen ei jokin aika sitten varmastikaan ollut mikään kovin varma juttu, tai ilmeinen ja välitön kultakaivos, ja eteenpäin pääsivät ne, jotka oppivat epäonnistumaan.

Toinen kuuluisa konsepti on jo useampaan paikkaan levinnyt tapa pitää mokamaanantaita, tai mokaperjantaita – tai ylipäänsä järjestää jonkinlainen turvallinen tilaisuus käsitellä rakentavalla tavalla organisaatiossa tehtyjä mokia ja oppia niistä. Ajatusta esittelevät erityisen hyvin kirjassaan Mahtava moka yritysmaailmassa menestyneet Mika Sutinen ja Mikko Kuitunen.

Epäonnistuminen tai mokailu on siis mahtava tilaisuus oppia. Epäonnistumisten esille tuominen on myös erityisen radikaalia suomalaisessa kulttuurissa, jossa varmastikaan ajatus epäonnistumisen rakentavasta potentiaalista ei ole vielä mikään selviö.

Siis sen syvän henkisen pelon murtaminen, että esimerkiksi television laulukilpailussa epäonnistuminen tai konkurssin tekeminen olisi lopullinen kasvojen menetys ja maailmanloppu… Siinä on vielä tehtävää.

Toisin sanoen pohjimmiltaan nykyisenä haasteena ei ole edes niinkään hienojakoinen asia kuin oppimisen tukeminen, vaan ihan yksinkertaisesti psykologisesti turvallisen ilmapiirin vaaliminen, jotta ihmiset voisivat paremmin.

On muuten kiinnostavaa heittää ilmoille kysymys siitä, onko tämän uuden mokailua korostavan yrityskulttuurin nousu myös osittainen vastareaktio matkapuhelin-Nokialle, joka oli varmasti loppuvuosinaan parhaita esimerkkejä suorituskeskeisestä ajattelusta ja sen syövyttävistä ongelmista.

Voittavassa joukkueessa on aina (melko) helppoa

Oma viime vuosien taipaleeni, jolla olen erityisesti pyrkinyt vakiinnuttamaan bioetiikan tiedonalaa Suomessa, on ollut, sanotaanko, haastava. Toisaalta pidän tätä hyvin ymmärrettävänä, sillä uuden tiedonalan kantaminen repulla Suomeen, muutaman muun kanssa, ei ole helppo tavoite.

Varsinkin, kun bioetiikassa on paljolti kysymys siitä, että alalla kehitetään uusia, entistä moniäänisempiä ja -arvoisempia tapoja toimia terveydenhuollossa ja lääketieteellisessä tutkimuksessa, joiden piirissä tällaiset uudet, ulkopuolelta tulevat avaukset eivät aina ole ihan selviö.

Olenkin saanut omalla kohdallani ja myös yleishyödyllisen Bioetiikan instituutin puheenjohtajana todeta, että siinä missä voittavassa joukkueessa on aina varsin helppoa ja melkein mikä tahansa johtaminen ja henkilökemioiden välinen yhtälö käy päinsä ainakin jossakin määrin, on puolestaan vaikeuksien ja tappioiden äärellä tilanne aivan toinen. Kaikki laitetaan koetukselle. Miten pitää tilanne kasassa, kun menestys ei olekaan käsillä?

Moni muu taho ei taida olla bioetiikan vakiinnuttamisen haasteen äärellä, mutta esimerkiksi useassa organisaatiossa soisi tänään monien kysyvän syvällä rintaäänellä itseltään, mitä sitten, kun seuraava taantuma iskee? Saattaakin olla, että usea menestyvä organisaatio sortuu silloin yllättäen kuin korttitalo.

Avainasemassa omalla polullani ovat olleet merkityksellisyyden vaaliminen, siis asioiden tekeminen itseisarvoisesti jonkin suuremman päämäärän vuoksi, ja tällä polulla jatkuva kehittyminen, siis vaikeuksista ja epäonnistumisista oppiminen. Näin tehdään ihmeitä vaikeassa raossa ja vähillä resursseilla. Tämä on oppini tiivistetysti viime vuosien osalta. Siis: halu itsepäisesti jatkaa vaikeuksien edessä niistä oppien.

Aihepiiristä (sinnikkyydestä ja oppimisesta) sopivaa hiirivideota kaipaavat, voivat katsoa nyt tämän.

Winston Churchill oli aivan sekaisin

Monien aikalaisten mielestä Winston Churchill oli suurimman osan elämäänsä, miten sen nyt sanoisi, aivan sekaisin. Enkä tarkoita nyt hänen kuuluisaa alkoholinkäyttöään, joka oli kyllä runsasta mutta joka itse asiassa johti harvoin hänen humaltumiseensa.

Tarkoitan pikemmin sitä, että varsinkin nuoruudessaan Churchill eli hyvin omalaatuista elämää, mikä käy oivasti ilmeiseksi Andrew Robertsin loistavasta Churchill-elämäkerrasta Walking with Destiny.

Churchillia ajoi jo nuoresta alkaen eteenpäin erityisesti käsitys siitä, että hän ei eläisi kovin vanhaksi, koska monet hänen sukulaisistaan olivat kuolleet varsin nuorina (hän kuoli 90-vuotiaana). Churchill päättikin jo alusta alkaen elää täysillä, tehdä loputtomalla tarmolla ja hullunrohkeudella käytännössä mitä ikinä häntä huvitti.

Seikkailla maailmassa.

Kävikin niin, että onnen (varsin) suotuisalla avustuksella, Churchill oli vasta 25-vuotias, kun hänet valittiin ensimmäistä kertaa parlamenttiin. Tähän mennessä hän oli taistellut neljässä sodassa eri mantereilla, julkaissut viisi kirjaa, kirjoittanut 215 sanoma- ja aikakauslehtiartikkelia, osallistunut merkittävimpään ratsuväen rynnäkköön puoleen vuosisataan ja paennut uskomattomasti sodassa vihollisen vankilasta.

Aikalaiskuvaus julisti, että Churchill oli 25 ikävuoteen mennessä taistellut useammalla mantereella kuin kukaan muu sotilas Napoleonia lukuun ottamatta, eikä kukaan elossa oleva kenraali ollut osallistunut useampaan sotaretkeen kuin hän (Walking with Destiny, s. 76).

Churchill oli siis legenda jo kauan ennen hänen kuuluisia toisen maailmansodan vuosiaan.

Churchillin taivalta kuvasivat loputon tarmo ja rohkeus, suorastaan hullunrohkeus, kokeilla uusia asioita. Näiden lisäksi hänen elämäänsä leimasi kyky olla ihmisten tuomittavana ja naurunalaisena, mitä hän myös saikin kokea paljon. Monilla oli itse asiassa aivan hyvät syyt pitää Churchillia jonkinlaisena huithapelina, joka oli erikoistunut hulluihin ideoihin, itsensä esille tuomiseen, sääntöjen rikkomiseen ja toistuvaan epäonnistumiseen.

Mutta silti.

Churchill ei myöskään pelännyt ihmisten tuomioita, naurunalaisuutta tai epäonnistumista. Ilmeisesti hän ei edes käsittänyt usein epäonnistuneensa. Hän oli kuin lapsi, joka oli pohjattoman innostunut ja kiinnostunut kaikesta, mikä osui hänen eteensä tai mistä hän sai kuulla.

Ja olikin niin, että Churchill oppi valtavasti ja myös osasi hyödyntää oppimiaan asioita usein yhtä sulavasti. Hänen tiedonjanonsa ja pelottomuutensa oppia, yhdistettynä hänen valokuvamuistiinsa, loivat perustan sille, että hän oli uskomattoman oppinut melkein aiheessa kuin aiheessa, mistä kiinnostuneet voivat lukea tarkemmin vaikkapa Robertsin kirjoittamasta elämäkerrasta. Tiesitkö esimerkiksi, että Churchillia voi hyvällä syyllä pitää panssarivaunujen kehittämisen isänä?

Opi oppimaan

Sanomani tiivistetysti on siis se, että tarvitsemme oppimiskeskeistä päämäärien asettamista. Tällöin opimme ja menestymme, tai toisaalta pärjäämme vaikeiden haasteiden äärellä. Tällöin kenties teemme jopa jotakin legendaarista.

Vastaavasti on tärkeää olla olematta liian suorituskeskeinen. Suorituskeskeisyys toimii hienosti voittavissa joukkueissa, mutta muuten se ei sitten toimikaan juuri ollenkaan vaan kääntyy nopeasti itseään vastaan. Ja kaikki joukkueet häviävät joskus, jolloin suorituskeskeinen ajattelutapa on valmiina iskemään ja näyttämään huonot puolensa.

Erityisesti suomalaiseen ympäristöön korostan myös oppimiskeskeisten päämäärien tavoittelemisen tuomaa psykologista turvallisuutta. Ettei tarvitsisi elää jatkuvassa epäonnistumisen pelossa.

Emme kaikki ole mandeloita tai churchilleja mutta ihmisiä hekin olivat. Ja yhtä lailla me voimme yltää pohjimmiltaan ihmisyyden äärellä samoihin mittoihin seuraamalla yksinkertaista mutta niin usein unohdettua kaavaa.

Lähtemällä aidolle ja pelottomalle oppimisen polulle, jonka voimme valita jo tänään.

Heikki / EthosWork